tiistai 28. kesäkuuta 2016

Kanalan siivousta kaatopaikalle

Juhannus menikin siivotessa kanalaa. Ja siitä tulikin vähän isompi homma, kun levytettiin kaikki seinät uudestaan. No pari päivää siinä meni ja nyt on kyllä taas niin siisti kanala että!
Mitään muutoksia ei muuten kanalaan tehty, toimivaksi se on tullut todettua, mutta kesäkanala olisi seuraava projekti. Nimittäin tipuja alkaa olla lähemmäs neljäkymmentä ja isoimmat jo melko isoja (mutta ei ihan vielä teuraskoossa) ja tilat alkaa käydä ahtaaksi, vaikka vaan yöt tuolla ovatkin (kukko nimittäin alkaa kiekumaan kolmelta aamulla, totesin kun kerran jäi luukku auki ja kanat olivat yölläkin ulkona). Olisi hyvä jo tänne voisi jättää vain kukon ja kanat pienten tipujen kanssa. Tipuja voisi sitten siirtää kesäkanlan puolelle sitä mukaa kun kasvavat.


Seuraava homma olikin viedä vanhat seinät kaatopaikalle (siis jätekeskukseen, eihän ne enää mitään kaatopaikkoja ole) ja se on kyllä sellainen paikka että minun ei pitäisi mennä sinne ollenkaan.
Minulla nimittäin tekee pahaa katsoa mitä kaikkea ihmiset kaatopaikalle tuovat. Nytkin sinne kuskasi yksi pariskunta ihan ehjää valkoista hyllyä, ihan varmasti joku olisi sen ilomielin hakenut jos ilmaiseksi olisi saanut. Ja varmasti tarpeeseenkin.
Kaatopaikaltahan ei saisi enää nykyään mitään ottaa, mutta tunnustettakoon että lähti sieltä yksi sadanlitran saavi ja aivan ihana iso punottu kukkakori mukaan, ei vaan voinut vastustaa.
Kaikkihan ei toki tiedä että on olemassa kanavia joiden kautta voi hävittää itselle tarpeetonta tavaraa, ja että moni hakee ne ihan kotoa, sen sijaan että itse joutuisi ne kaatopaikalle kuskaamaan.
Sitten on ihmisiä jotka eivät tajua että joku voi todella tarvita sitä halpaa vanhaa lastulevyistä kirjahyllyä, kun uuden saa neljälläkympillä. Kun ei vaan itse ole koskaan kohdannut puutetta, ei ehkä ymmärrä että kaikilla ei vaan ole varaa siihenkään. Ja että se köyhyys ei aina ole oma syy. Tai itse asiassa se hyvin harvoin on oma syy. Tuskin kukaan vapaaehtoisesti on köyhä.
Sitten on niitäkin jotka mieluummin vievät sen tavaran kaatopaikalle ja vaikka maksavat siitä että sen saa sinne viedä ja näkevät sen kuljetuksen vaivan, kuin antavat sen jollekin tarpeeseen. Eihän kukaan muu saa hyötyä toisen roskista!

Mutta jospa sukupolvi kerrallaan alettaisiin ymmärtää kierrätuksen tärkeyttä.

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Kun vuohi sairastaa

Näistä tapahtumista on vierähtänyt jo tovi, mutta haluan niistä kuitenkin kertoa, jotta joku muu niistä voisi hyötyä.

Meidän vuohethan poiki 10.4 Krookus sai yhden kuttukilin ja Orvokki kaksi pukkikiliä, siitä voi lukea täältä, eikä silloinkaan kaikki mennyt ihan suunnitellusti.
Heti poikimisen jälkeen emojen ruokahalu oli vähän huono, mutta Krookuksella se parani suht nopeasti. Orvokilla hitaammin, mutta sekin söi jo ihan hyvin, kunnes ruokahalu alkoi taas huonontua. Tällöin poikimesta oli noin viikko. Lämpöä sillä ei ollut (normaalilämpö 39-39,5), eikä muitakaan oireita, se vain näytti kipeältä ja väsyneeltä, eikä syönyt hyvin. Pari päivää koitettiin pärjätä ja saada ruokahalu ennalleen, mutta se meni vain huonompaan suuntaan ja soitin eläinlääkärille. Heti alkuun sain enemmän neuvoja kylläkin facebookin vuohet ryhmästä, ja eläinlääkärin sain paikalle vasta seuraavana päivänä. Orvokki oli jo lähes syömätön siinä kohtaa.
Jos joku ihmettelee miksi se syömättömyys on niin iso juttu, niin märehtijällä se on. Koira voi olla syömättä pari päivää ilman sen ihmeempiä seurauksia, mutta jos märehtijä ei syö, sen pötsi sammuu ja silloin menehtyy koko elukka, eli märehtijällä on syömättömyys aina otettava hyvin vakavasti!
Ihan alkuun oli pieni epäilys että orvokilla olisi edelleen poikimahalvausta ja annoin vielä kalkkipiikin ennen lääkärin tuloa, mutta seuraavana yönä oli Orvokilta tullut vielä marjapuuron väristä paksua limaa, joka tosin ei haissut kovin pahalle.
Tästä pääteltiin että todennäköisin syy huonoon vointiin on kuitenkin kohtutulehdus. Hoidoksi sai tietysti antibiootit (7 pv) ja propylenglykolia (procol) annettavaksi niin kauan että ruokahalu paranee.

Siten alkoi hidas parantuminen.
Procolia piti antaa 2-3 kertaa päivässä ja Orvokki ei sitä todellakaan halunnut syödä, vaan jouduin sen väkisellä antamaan ruiskulla. 
Mies onneksi antoi antibiootit, koska minä olen ihan hullun neulakammoinen. Niin, märehtijöillä antibiootit annetaan aina nahan alle tai eläinlääkäri suoneen, koska monimahainen ruoansulatusjärjestelmä hukkaa tehokkaasti antibioottien vaikutuksen muuten.
Ruokaa täytyi antaa mitä vain mitä suostui syömään. Ja koko ajan. Aluksi kävin tunnin tai kahden välein tuputtamassa ruokaa. Mitä vain, pala leipää, porkkanaa, kaurahiutaleita, lämpimässä vedessä liotettua kauraa tai melassileikettä. Kerralla meni olemattoman vähän, mutta katsoin kuitenkin että riittävästi päivässä. Juomaan sain ainoastaan lämmintä hunajavettä.
Suosikit olivat kuitenkin kaali ja herne. Herneen hoksasin ihan sattumalta, kun en keksinyt enää mitään muuta, mutta soppaherneitä oli pieni pussi kaapissa. Kun Orvokki silloin söi niitä hyvällä halulla, taisin hieman itkeä, niin helpottavaa oli että se halusi syödä edes jotain.
Tätä jatkui pari kolme päivää jolloin antibiootit alkoivat edes vähän kohentaa oloa. Silloin syötin enää ehkä neljä kertaa päivässä, edelleen annoin kaikkea mikä vain maistui. Kaali ja herne oli edelleen suosiksit, mutta kauraakin alkoi mennä, etenkin lämpimässä vedessä (ja hunajalla höystettynä).
Procolin jätin jo tässä kohtaa pois koska Orvokki sai niin paljon voimaa että väkisin sitä ei saanut enää menemään. 
Kaiken kaikkiaan paranemiseen meni toista viikkoa.

Sikäli tilanne oli suhteellisen hyvä, koska pieniä määriä heinää meni kokoajan ja näin että Orvokki märehti hyvin, eikä kilejä tarvinnut erottaa emostaan koska ne voivat hyvin ja emo jaksoi niitä kuitenkin hoitaa. Annoin myös pari kertaa pussillisen kuivahiivaa lämpimään (hunaja)veteen liotettuna ja pellavalimaa suostui myös syömään.

Koko sairastumis-paranemis prosessi oli hyvin pitkä ja hidas ja itselle tosi raskas, niin kuin kerroin jo edellisessä postauksessa. Ja kiitos kaikille ihanista kommenteista siellä!
Orvokin sairastumisen syy ei ollut ihan selvä, koska sillä ei ollut tulehdukseen viittaavaa kuumetta koko aikana, eikä se limakaan mikä myöhemmin tuli haissut pahalle, mikä sekään ei viitannut tulehdukseen. Eläinlääkäri kuitenkin oli sitä mieltä että vuoto ei ollut normaalia ja koska olin joutunut sitä avustamaan poikimisessa olisi kohtutulehdus todennäköisin syy, itsekin olin jo vahvasti sitä mieltä ja antibiootit onneksi myös lopulta auttoivat.
Eläinten pito ei kyllä aina ole vain ihanaa ja kannattavaa, rahaakin meni poikimisen ja sen jälkeiseen hoitoon noin 300 euroa. Mutta se taitaa olla väistämätöntä että joskus jotain kuitenkin tapahtuu. Näin jälkeenpäin osaa myös arvostaa sitä kokemusta ja tietoa minkä kaikesta tapahtuneesta sai, siitä voi olla suurta apua tulevaisuudessa.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Väsymystä

Olen ollut viime aikoina ihan tolkuttoman väsynyt. Ainakin pari viikkoa meni etten nukkunut yhtäkään yötä niin että olisin herännyt pirteänä. Joka aamu kellon soidessa piti väkisellä kammeta itsensä sängystä ylös ja päivällä oli kerta kaikkisen pakko nukkua pitkät päikkärit. Ruokahalukin on ollut vähän hukassa, mistä on seurannut turhan paljon makean syömistä, mistä on edelleen seurannut lisää väsymystä.
Sitten tuossa reilu viikko sitten tein päätöksen että nyt tälle on pakko tehdä jotain. Aloitin karsimalla omaa työtä (täällä kotona).
Päätin että laitan vuoheni umpeen, kunahan kilitkin lähtee. Krookustahan olin lypsänyt jo aamuin illoin kun sen kili ei kaikkea syönyt, ja etenkin iltalypsyt alkoivat olla raskaita, kun ei olisi jaksanut enää. Jo se on helpottanut kummasti. Tein myös muita järjestelyjä että eläinten hoitaminen olisi helpompaa ja nopeampaa. En ole edes yrittänyt tehdä mitään ylimääräistä jos en ole oikeasti jaksanut, kaikki keskeneräiset projektit on edelleen kesken. Ja olkoot. Olen myös yrittänyt syödä edes kerran päivässä yhden hyvän ruoan ja jotain vitamiiniakin olen ottanut purkista.
Pikkuhiljaa on olo helpottunut, olen kyllä vieläkin väsynyt, mutta en enää tolkuttoman uupunut. Olen myös ottanut itselle omaa aikaa, kyselemättä mieheltä tai muilta että sopiiko.
Sen verran olen saanut nyt ajatuksia kasaan, että luulen kaiken johtuvan stressistä. Tarkkaan kun aloin miettimään, väsymys alkoi silloin kun meille tuli kilejä. Pari valvottua yötä, huolta ja rahanmenoa katkaisi varmaan kamelin selän. En nimittäin tainnut kertoa täällä blogissa että Orvokki tuli vielä uudestaan kipeäksi poikimisen jälkeen, sille tuli vielä kohtutulehdus ja meinasi syömättömäksi jättäytyä.
Siitä sai ihan tosissaan olla huolissaan ja vaikka Orvokki kuitenkin toipui, minä en tainnut.

Sen jälkeen olen vain sinnitellyt päivästä toiseen odottaen että milloin helpottaisi, kunnes en enää oikein jaksanut. Onneksi tajusin myös, että eihän elämä helpotu jos en minä itse sille jotain tee. Niinpä karsin kaiken turhan ja jäin työttömäksi. Kuulostaa varmaan hullulta jäädä työttömäksi, mutta työttömyyskorvaus on alimmillaankin tuplaten sen mitä kotihoidontuki. Raha vaan vaikuttaa aika suuresti elämään, halusi tai ei.
Oikeastaan se työttömyyskin oli ihan suunnitelmissa, koska olen hakenut opiskelemaan syksyksi ja onneksi nyt nekin palaset alkavat loksahdella kohdalleen. Siinäkin on ollut kyllä stressattavaa, kaikkine päiväkotiasioineen, työkkärin osuus ja koulupaikan saaminen. Nyt täytyisi vielä odottaa työkkärin päätöstä opiskelun rahoittamisesta, mikä näyttää kuitenkin aika hyvälle.
Jospa jaksaisin taas kirjoitella ihan aiheestakin, monta postsusta nimittäin olisi mielessä!