tiistai 8. joulukuuta 2015

Elukoista

Meille tuli tuossa pari kuukautta sitten uusi kukko. Tämäpä onkin oikein komea ja iso, isompi kuin se edellinen pataan joutunut, vaikka on nuorempikin. Ja kaiken lisäksi oikein hyvätapainen. Tämä potpottelee ja huolehtii kanoistaan oikein hyvin. Tarjoilee ruuat ja antaa kanojen syödä parhaat päältä. No polkemiset on vielä vähän rajuja, mutta eiköhän nekin siitä.
Tämä kukko on vasta puolivuotias ja jo isompi kuin se meidän edellinen kukko 8-9 kk iässä.

Olen enemmän kuin tyytyväinen tähän kukkoon ja toivottavasti tuo isompi koko näkyy myös jälkeläisissä. Tänä vuonna pataan ei mennyt kuin viisi kukkoa, joista oikeastaan vain kaksi oli kunnon patakukon kokoisia, kolme oli hieman pienempiä. Isomman oli 1,2 kilon paikkeilla ja pienemmät siinä 900g luokkaa. Siis kynittynä, suolistettuan ja pään ja jalkojen poiston jälkeen. Lisäksi yksi isompi kukkopoika meni eloon ja kaksi sekarotuista kananuorikkoa ja ne vanhemmat ruskeat sekarotuiset meni myöskin eloon. Itselle jäi nyt siis neljä puhdasrotuista nuorikkoa, joista yksi munii jo. Olen nyt ollut vähän kahden vaiheilla, että valitsenko kanoistani parhaat (isoimmat) vai pitäisinkö kaikki, myös nuorikot. Nyt nämä nuorikot kun olisivat kuitenkin erisukua uuden kukon kanssa. Kana määrä on kuitenkin nyt ihan sopiva, 8 ja kukko.
No onhan tässä aikaa miettiä.

Lainapukki Väinö on meillä edelleen, mutta palautetaan se varmaan ihan lähiaikoina kotiin. Olen ollut suorastaan tuskastunut, kun oletin että huomaan kyllä pukin saavuttua kuttujeni kiimat, mutta vielä mitä! Viikon verran väinö kyllä huuteli suorastaan kummallisesti, kuulosti kyllä enemmän hanhelle kuin vuohelle, että olisiko silloin ollut kiimat, itse asiassa mitä enemmän mietin sitä varmempi olen asiasta. Kasvattajallekin laitoin jo viestiä ja kovasti rauhoitteli että kyllä meille varmasti kilejä tulee.
Nyt lunta on jo onneksi enemmän, kun ei se maa ole vieläkään kunnolla jäässä.
Vaan on kyllä ollut ihanaa kun on lunta, huomiseksi tosin luvattiin kolme lämpöastetta ja vesisadetta, että katsotaan tilanne huomenna uudestaan. En yhtään enää haluasisi niitä kurakelejä takaisin.

Mainitsin ohimennen tuossa kesällä että toinen meidän kissoista on ollut kateissa. Olin jo aivan varma että ilveksen suuhun on päätynyt, mutta sitten kolme viikkoa katoamisen jälkeen näinkin sen aivan lähellä meidän kotia. Se ei tietenkään antanut kiinni kun minulla oli koira mukana. Meni viikko ja näin sen taas, kiinni en saanut vieläkään. Naapuri kertoi sen kyllä liikkuneen heidän pihallaan paljonkin (pitäisi pikkuisen useammin jutella naapureille) ja suunniteltiin jo katin loukuttamista. Sitten naapuri soitti että nyt se istuu tuossa tiellä. Minähän pinkaisin äkkiä pellon poikki, ja se oli jo tulossa luokse, mutta ihan metrin päässä päättikin pinkaista karkuun ja naapurin kuusiaitaan. Eikä sitä sillä enää näkynyt. Jäin vielä hetkeksi juttelemaan naapureille ja päätin vielä tarkistaa kuusiaidan alusen, kun se sieltä löytyikin. Vähän maanittelua se vaati mutta tuli kuitenkin luokse ja minähän äkkiä tarrasin selkänahasta kiinni, ettei varmana enää karkuun pääse. Muusa ei kyllä paljon vastaan pistänyt ja vähän vaan mourusi kun kotia kannoin. Sisällä nuuhkaisi paikat ja kävi sohvale peseytymään. Villikissasta sohvatiikeriksi viidessä sekunnissa. Ihan kuin ei olisi koskaan ollutkaan poissa.
Kaikkiaan kuusi viikkoa oli poissa kotoa, mutta oli palatessaan jopa hieman pulskistunut, missä lie viettänyt kissanpäiviään.
Muusa edessä ja Maisa takana, mahtuu nykyään kyllä vierekkäinkin kun ruuasta on kyse.
 Kaikkihan alkoi kun Maisa ja Kaapo muutti meille, Muusa ei oikein tahtonut sopeutuakaan etenkään Maisaan. Koskaanhan ne eivät tapelleet sähisivät ja murisivat vain toisilleen. Karkureissun jälkeen tilanne on kyllä ollut paljon parempi, joskaan kissat eivät edelleenkään ole mitään sydänystäviä. Koirasta Muusa ei kyllä välitä enää pätkääkään.
Nimittäin viiden minuutin päästä kun sain rakkaimman kissani taas kotiin vaihtui ilon hetket siihen karuun todellisuuteen, kun tajusin että minun on ehkä luovuttava toisesta kissasta. Ja olisi ollut todella vaikea päättää kummalle etsitään uusi koti ja mistä edes löytää hyvä koti (ja lupasin myös kyllä Muusan entiselle omistajalle että sitä en kiertolaioseksi laita).  Ihan parissa päivässä kyllä kävi selväksi, että molemmat ovat löytäneet oman paikkansa talosta ja pystyvät elämään yhdessä ilman että siitä kumpikaan kärsii. Joten saatiin kuitenkin onnellinen loppu.

Kaapolle sain ostettua Non stopin combined vetovaljaat (vaikka kyllä vähän kirpaisi, kun eivät ole mistään halvimmasta päästä), niihin saa myös aisat kiinni ja ollaankin harjoiteltu pulkan vetämistä. Pikku lenkin uskalsin jo lapsiakin vedättää ja jaksoin hetken juosta vierellä niin silloin kyllä näki että koirakin tykkäsi.
Yleensä ei suositella pulkkaa heti laitettavaksi taakse, mutta Kaapo ei paljon pulkasta välittänyt kun nappula oli nokan edessä. Alkuun painona oli rengas, että pulkka tulee vähän tasaisemmin jäljessä.
 Ekat lumet tuli just kun olin saanut Kaapon tajuamaan sen vetoidean pyörän kanssa. Sille kun ollaan taottu päähän että hihnassa ei vedetä ja pyörällä kun mennään niin se juoksee vieressä ja ei vedä. Nyt sitten pitikin koiralla toimia juuri päinvastoin, eli juokse edessä ja vedä. Vaan kahdesti ehdittiin pyörällä käydä lenkillä niin että se oikeasti veti minua, ennen kuin lumet tuli. Ja molemmat alettiin kovasti innostua hommasta. Nyt pitäisi jostain repäistä rahaa potkukelkkaan että päästäisi jatkamaan näitä vauhdikkaampia vetohommia. Hiihtämään minusta ei ihan heti ole (eikä kyllä ole suksiakaan).
Koirat ja lapset on niin mielissään lumesta.