sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Halonkantoa

Eilen kaatui pihalta iso koivu (tai oikeastaan 4-5 koivua joskus yhteenkasvaneena), oli kyllä vielä oikein terve, mutta oli niin ruma (tai ei nyt ruma, mutta hänen olomuotonsa ei vain miellyttänyt minun silmääni) että halusin siitä eroon (ja kun niitä polttopuitakin on jostain saatava).
Tänään pidettiin sitten puutalkoot perheen kesken. Kaikki osallistui, kykynsä mukaan (pienin lähinnä huutelemalla vaunuista), ja siinähän se päivä mukavasti pihalla menikin. Iso työ oli kyllä raahata raskaita pöllejä lumihagesta ja kantaa paljon halkoja liiteriin, mies hoiti halkojen hakkaamisen.
Kun alkaa ajatella että meidän naapuri myy heittokuution koivua kolmellakympillä pihaan tuotuna, ei tässä kovin hyville palkoille pääse. Mutta.
Vaikka työ oli raskasta, pidin siitä kovasti. Varsinkin kun tehtiin se perheen kesken. Oli oikein mukavaa yhteistä aikaa. Toisaalta taas pidän tärkeänä opettaa lapsilleni, mistä ruoka ja tavarat tulee. Ja että töitä joutuu tekemään, asiat ei tapahdu nappia painamalla. Ja kun ne puutkin on kuivia vasta parin vuoden päästä, täytyy ajatella vähän pidemmällä tähtäimellä. Ja mitäs se omavaraisuus olisi jos ei oman pihan ja metsän puita hyödynnettäisi.

Nyt vietän hetken hiljaiseloa, lähdemme keskiviikkona aamusella ajelemaan Helsinkiin, ja sitten toivumme pojan leikkauksesta rauhassa. Palailenkin varmaan sitten kylvö jutuissa, kun päätin kuitenkin laittaa ensimmäiset siemenet purkkiin vasta kotiuduttuamme. Ja jos vaikka ehtisin käydä siellä hyötykasviyhdistyksenkin liikkeessä jotain katselemassa, kun kerran Helsinkiin mennään.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Pikku liiterin siivousta ja muuta

Tänään on kyllä ollut ihan mahtava ulkoilu ilma. Ei tuule, pakkasta on vain pari astetta ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Pihalla meni mukavasti muutama tunti touhutessa lasten kanssa.



Olen tässä pikku hiljaa siivoillut tuota meidän pienempää puuliiteriä. Jos sen vaan saa oikaistua (kun on vähän päässyt kallistumaan), niin kanala olisi tarkoitus siihen tehdä.
Mutta ensin se täytyy tyhjentää kaikesta tavarasta mitä sinne on kertynty (sovittiin silloin myyjän kanssa että saavat jättää ne tavarat mitä eivät tarvitse). Ja sitä rompettahan siellä on! Sinne on säilötty kaikki tyhjät maalipöntöt, pensselit, ruosteiset vääntyneet naulat, jämä laudat ja mitä nyt keksiä saattaa. Toki sieltä on löytynyt myös ihan hyvää käyttökelpoistakin tavaraa.
Tapani mukaan omatuntoni ei tietenkään salli minun nakella vaan kaikkea peräkärryyn ja kuskata sekajätteenä kaatopaikalle (vaikka tässä vaiheessa mieleni todella tekisi). Olen tunnollisesti käynyt joka ikisen pikku pussinyssäkän läpi ja lajitellut ensinnäkin säästettävän tavaran, sekajätteen, muovit, energiajätteen, metallin ja lasin, kaikki erikseen.

Me yleensä pyrimme säästämään kaikki ehjät ja mahdollisesti tulevaisuudessa tarpeelliset tavarat (lähinnä siis rakentamiseen liittyvää tavaraa, ynnä muuta pienempää), toisaalta taas sellaiset tavarat mitä tiedän että en ihan heti tule tarvitsemaan ja joita saa vaikkapa kirpparilta sitten uusiakin kohtuu hintaan (kuten lastenvaatteet), en ole säästänyt, vaan olen ne laittanut kiertoon, koska eivät ne nyt säilyttäessäkään parane.
Ymmärrän hyvin sellaisia säästäväisiä luonteita ja jotka mielellään laittavat kaikki hyvät pultit ja mutterit talteen. Mutta, en tajua joka ikisen maalipöntön ja maalisen pensselin säästämistä. Tuota metalli romua oli aika paljon, siis pieniä metallin pätkiä, vanhoja nauloja ynnä muuta. Sellaisia ihan käyttökelvottomia (tai mille en minä keksi mitään käyttöä).
Tässä vaiheessa alkaa siis jo tympästä tuo liiterin tyhjennys, mutta vielä pitäisi viimeinen loppurutistus jaksaa sen suhteen tehdä.
Sitten olisi enää meidän isomman liiterin siivous (kun siihenkin olisi tarkoitus valaa ensi kesänä betonilattia. Ja sitten vielä vanhan talon ullakko..

Miulla on pieni ongelma, kun pitäisi kylvää ensimmäiset siemenet. Ainakin chilit pitäisi kohta laittaa. Ajattelin tehdä sen viikonloppuna, mutta meidän pitää lähteä ensiviikon keskiviikkona Helsinkiin, ja tullaan vasta seuraavalla viikolla. Joten vähän kyllä pitää miettiä että kannattaako sittenkään vai pitäisikö vasta reissun jälkeen. Tosin silloin voi olla että se viivästyy vielä pidemmän aikaa, kun pojalla on leikkaus Helsingissä ja ei voi tietää taas että miten kipeä pikkuinen on sen jälkeen, joten voi olla että sitten ei aikaa olekaan.

torstai 21. helmikuuta 2013

Yhden auton elämää

Silloin kun asuu julkisten ulottumattomissa ja niin kaukana että ei kävellen tai pyörälläkään pääse liikkumaan (varsinkaan kahden lapsen kanssa) on pakko olla kaksi autoa (jos siis on kaksi auton tarvitsiaa). No olen tässä todistanut että ei se muuten olekaan niin pakko, ainakaan meidän kohdalla.
Meidän toiselle autolle (sille jota minä käytän ja joka on se parempi) meinasi käydä vähän huonosti. Mieheni meni sillä joulukuun alussa töihin, että käy katsastamassa sen töiden jälkeen. Auto syttyikin yhtäkkiä palamaan kun mies oli lähdössä töistä, sai sen onneksi nopeasti sammutettua, kun oli vielä työpaikalla ja oli sammuttimia lähellä.
Olin vähän murheen murtamana kun tuli töistä kotiin ja kertoin mitä oli tapahtunut. Meille aina käy näin.
 Mutta. Tässäkin oli onni onnettomuudessa, auto ei nimittäin palanut siis kovin pahasti (kiitos mieheni ripeän toiminnan), lähinnä siis syttyi keulalta palamaan. Toi vielä auton seuraavana päivänä ihan ajamalla kotiin. Ja vakuutusyhtiökin korvasi ihan avokätisesti aiheutuneet vauriot (könttäsummalla) ja saatiin laitettua autoon muutakin kuin mitä oli vaurioitunut.
No auto silti seisoo edelleen tuolla pihalla, siitähän ehti mennä leimakin umpeen, kun ei oikein puoliksi palanutta autoa viitsinyt katsastuskonttorille viedä. Kun sitten miehelläni oli vihdoinkin aikaa sitä alkaa laittamaan, eipä se lähtenytkään enää käyntiin, jonkun päivän joutui sitä ihmettelemään, ennekuin löysi vian (joka oli onneksi pieni laadultaan), nyt alkaisi olla auto viime silausta vaille valmis leimalle. Eikä tämäkään jäänyt taas onneksi viime tippaan, kun keskiviikkona pitäisi sillä lähteä Helsinkiin ajamaan.

No takaisin siihen mistä minun piti oikeastaan kirjoittaa.
Ollaan siis oltu yli kaksi kuukautta vain yhden auton varassa ja yllättävänkin hyvin ollaan pärjätty. Tilanne voisi kyllä olla toinen jos molemmat kävisi töissä, mutta minä olen kuitenkin vielä lasten kanssa kotona, enkä tarvitse autoa kuin pari kertaa viikossa. Olen vienyt niinä päivinä, joina autoa tarvitsen, miehen aamulla töihin ja sitten ollaan menty mummolaan päiväksi ja haettu mies töistä. Vaikka me ei asuta kuin 25km päässä kaupungista en ole silti kehdannut ajella edestakaisin, vaan ollaan oltu sitten koko päivä kaupungissa. Toisaalta veisi se kuitenkin aika älyttömästi aikaa, kun matkaan menee 20-30 min (riippuen minne päin kaupunkia pitää mennä) suunta ja siihen vielä kahden lapsen pukemiste ja riisumiset päälle, niin eipä sitä olisi ehtinyt kun käydä kääntymässä kotona kun taas olisi pitänyt lähteä omille menoille.
Pärjätty siis ollaan. Mutta kyllä meillä silti jatkossakin tulee olemaan kaksi autoa, alkaa tämä toisaalta jo ottaa hieman päähän, kun pitää herätä viimeistään 5.30 ja sitten jää kaikki kotityöt tekemättä ja ruokakin tahtoo venyä aina iltaan kun yleensä sen olen tehnyt neljäksi, mutta jos kotona ollaan vasta silloin niin siitä menee vielä aikaa kun syömään päästään.
Nytkin olen ollut kaksi päivää kaupungissa, eilenkin ehdittiin kotiin vasta kuudeksi, kun kaupassakin piti käydä (ja käytiin kyllä hakemassa sitten ruokaa mukaan, kun ei enää olisi mitään jaksanut alkaa kokkamaan).

On muuten todella suuri säästö ja luo ainakin minulle turvallisuuden tunnetta että osaa korjata vaikkapa autoa itse. Auton korjauttaminen korjaamolla on todella kallista ja jos yhtäkkiä pitää tehdä joku isompi remontti, niin täytyy siihenkin olla jossain rahaa säästössä. Eihän ne osat toki ilmaisia ole vaikka itse ne ostaa ja paikalleen laittaa, mutta isoja säästöjä siinä silti syntyy. Toisaalta itse tekeminen ja tällaistenkin asioiden osaaminen kuuluu myös aika paljon omavaraisuuteen. Voin sanoa olevani onnekas kun mieheni on aika taitava käsistään ja osaa tehdä noita korjaus ja rakennustöitä. Olen ehkä itsekin siitä joskus hyötynyt.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Omavaraisuudesta

Katseltiin tuossa taas eilen Tanskalaista maajussia. Tanskis oli käymässä siis Afrikassa ja oppimassa sieltä uusia taitoja. Puhui siinä miten hienoa on että siellä ihmiset elävät omavaraisina sopusoinnussa luonnon kanssa. Elävät siellä sellaista elämää mitä hän haluaisi elää kotonaan.
Se kyllä kieltämättä on hienoa miten he voivat elää ja silti hyvin onnellisesti. Vaikka länsimaisesti katsoen hyvin alkeellisesti asuvat majoissaan.

Mutta että miten täällä meillä Suomessa, pääsisi samanlaiseen omavaraisuuteen, luonnon rinnalla elämiseen?
 Kyllä tuntuu melkein mahdottomalta, kaikkine lakeineen, pykälineen ja kiinteistöveroineen. Ennenhän niin on tietenkin täälläkin eletty, mutta onhan ne ajat siitä kovasti muuttuneet. Toisaalta onko tarvettakaan pyrkiä täydelliseen omavaraisuuteen? Onhan sitä kauppaa käyty ihmisten kesken hyvin kauan aikaa. On vaihdettu tavaraa ja osaamistakin. Toinen osasi parantaa ja toinen parkita nahkaa. Yksi myi oravannahkoja ja sai ruokatarvikkeita.
Toisaalta en edes henkilökohtaisesti haluakaan päästä täydelliseen omavaraisuuteen. Mutta ruoan suhteen haluaisin hyvin pitkälti olla omavarainen. Toki siinäkin on muutamia asioita joita on vaikea itse tuottaa, esim. suola ja etikka (tosin sitä Tanskalainen maajussi kyllä itse tekee), meillä menee ainakin säilöntään ihan kohtalaisesti. Tai kahvi ja kaakao (saatika suklaa!).
Kyllä silti pitäisi tämä länsimaisen ylettömän kuluttamis kulttuurin alkaa muuttua, pitäisi olla kohtuus kaikessa, mutta se sana on kadonnut jonnekin kauas taakse.
Ei meidän silti pitäisi palata ajassa taaksepäin. Ei se elämä ollut aina herkkua, oli sairauksia ja esim. lapsikuolleisuus on ollut meilläkin suurta. On ollut paljon sitä kurjuuttakin. Ei minusta meidän kaikkien edes välttämättä tarvitsisi viljellä omaa ruokaansa, kyllä ihmiset ihan hyvin voisivat käydä töissäkin ja ostaa sen ruokansa. Mutta nyt se ruoka tuotetaan pääosi riistämäällä. Ihmisiä, eläimiä, luontoa yleensä. Pitäisi kuitenkin muistaa että vaikka länsimainen ihminen onkin erkaantunut luonnosta, emme tulisi ilman sitä hetkeäkään toimeen.
Taitaa vain olla niin että ihmis luontoon kuuluu, ainakin joillakin yksilöillä, toisten alistamisen tarve. Onko sekin sitten vaan peräisin selviytymis vaistosta, ihmisen ajan alkupuolelta.

Nyt lähti taas aihe vähän harhailemaan, mutta mietin tässä vaan meidän perheen omavaraisuutta (tai eihän me olla vielä millään tavalla omavaraisia), nyt meillä on oikeasti mahdollisuus toteuttaa sitä elämäntapaa ja minusta se on aivan ihanaa!
Odotellen siis kevättä, joka onkin jo ihan kohta nurkan takana..

torstai 7. helmikuuta 2013

Kaikkea ne ihmiset pois heittää

Vierailtiin viikonvaihteessa Oulussa, ja sai taas ihmetellä miten ihmiset heittää kaikkea hyvää tavaraa pois. Oltiin kävelemässä meidän majoitukselle, kun vastaan käveli nuori pariskunta ja kantoivat lasten syöttötuolia mukanaan. Ensin ajattelin että ovat käyneet sen ostamassa, täällä kotona päin ainakin käytetyt syöttötuolit ovat kovassa huudossa, kohtuuhintaiset menevät tosi nopesti kaupaksi. No mitä vielä, veivät sen roskiin, tai siis jättivät sen kuitenkin siihen roskisten viereen, kun ei se sinne säiliöön mahtunut. Vähän aikaa katseltiin miehen kanssa suu auki, että ihako oikeasti aikovat sen hylätä siihen. Päällisin puolin tuoli oli täysin kunnossa ja eihän me sitä tietenkään siihen voitu jättää, mukaan otettiin. Vähän se oli heilakka, kun poikki puolien liimaukset oli pettäneet ajan saatossa, mutta se nyt ei ole iso vaiva korjata. Muuten oli ihan hyvässä maalissakin, vähän likainen vain.
No nyt se odottaa tuolla pikku remppaa ja kirpparille pääsyä (pitääkin ensi kuun puolella muistaa ottaa se pöytä taas).
No kaikilla ei ehkä ole taitoja ja mielenkiintoa korjata edes tuollaisia pikkujuttuja, mutta olisihan sen voinut lahjoittaa jollekkin korjaustaitoiselle (no tavallaan he lahjoittivatkin, ihan kiva tietenkin että jättivät sen siihen roskiksen viereen, eivätkä sulloneet sinne säiliöön). Itse en ikinä voisi heittää mitään käyttökuntoista tai korjattavissa olevaa pois, jos ei itse ehdi, eikä jaksa, niin pistän eteenpäin.

Paljon olisi taas kirjoiteltavaa tännekin, muta aika ei nyt ole oikein puolellani. Ja vaikka kauhea kiire on koko ajan, en silti saa oikein mitään järkevääkän tehtyä. Taas on vähän tällainen haaveilu kausi menossa (elukoita taas mielestä).

Mutta olipas kiva huomata että olen saanut ensimmäisen lukijan, tervetuloa Mammukka! (olen vähän käynyt muuten kurkkimassa sinunkin blogia, tykkään)